Minä sinua vaan

Heräsin aamulla, pää oli jotenkin sumuinen, tuntui kuin ei olis nukkunut kuin puoli tuntia. Silmät oli turvoksissa, kuten tällä viikolla joka aamu, kun illalla uni on tullut kovin itkun sekaisena. Ensimmäiset kolme sekuntia kaikki on ihan hyvin, kunnes taas muistaa mikä on tilanne.

Kotonamme on koko viikon ollut ahdistava tunnelma.

Lähes kaikki on kuten ennenkin, uuneja on lämmitetty, tiskikonetta tyhjennetty, imuroitu ja pesty pyykkiä. Käyty ulkoilemassa. Kolattu pihaa.

 Koiria on kovasti tuntunut hämmentävän emännän itkuisuus,

 ne kulkevat perässä ja kun istun johonkin, nuolevat naaman läpikotaisin.

Syvä matalapaine tunnelmassa johtuu raskaasta päätöksestä jonka olemme joutuneet tekemään, Lilin on aika poistua laumastamme. Lili on ollut aivan valloittava koira, mainio harrastukaveri ja varsinainen kainalokoira. Lili herätti meidät yöllä, jos Milalla oli niin paha ripuli, ettei se kyennyt muuta kuin odottamaan takaovella että joku päästää ulos. Joka kerta kun tultiin kotiin, eteisestä kuului maailman huvittavin "kurrrrrrr"-kujerrus, kun Lili tervehti kotiin tullutta perhettään. Kun sen päästi ulos, se kirmasi joka kerta kuin ei olisi ennen saanut irti olla, kävi välillä tarkistamassa että lauma on tallessa ja taas juoksi korvat suorina. Illalla se meni omaan petiinsä nukkumaan, mutta kun ihmisten hengitys alkoi käydä nukkumistahtiin, se hiipi hiljaa sänkyyn ja heräsi aamulla tyytyväisenä meidän välistä koivet kohti kattoa ja kun jommankumman ihmisen silmät avautuivat, se pussaili naaman kuolaiseksi häntä heiluen. Treenikavereita se tervehti aina iloisesti ja töitä teki kentällä erittäin kiitettävällä intensiivisyydellä. Meidän oma juttu oli korvan "kirputus", Lili kupsutti mun korvanlehtiä etuhampaillaan aina kun sai tilaisuuden, se keksi sen jo pentuna jostain.
 

 

Kaikkea sitä ylitsepursuvaa energiaa ja rakkautta mitä tuo koira oli täynnä, varjosti koko sen elämän ajan arkuus ja kyvyttömyys hallita omia voimiaan ja aggressioitaan. Se pelkäsi lapsia ja joitain vieraita ihmisiä, se yritti puolustautua pelottavissa tilanteissa huutamalla ja monet meidän tutut ovatkin saaneet tuta Lilin haukut. Se ei koskaan purrut ihmisiä, mutta teki muuten kantansa selväksi. Jos kotona jokin kolahti, lunta tuli katolta tai hiiri rapsautti välikatossa, siitä seurasi aivan hysteerinen, paniikin sekainen huutaminen. Tai jos isäntä tuli yöllä sänkyyn, nukahdettuaan sohvalle Simpsoneita katsoessa, huudettiin taas, viimeaikoina yölliset huudot vaihtuivat hiljaiseen murinaan.  

 

Pahinta kaikesta, oli se mitä Mila sai osakseen tästä kaikesta. Narttukoirilla on monesti jos jonkinmoista välien selvittelyä ja se on täysin ymmärrettävää, mutta meillä nuo kahakat vietiin melko nextille levelille Lilin toimesta. Milalla on ollut korvat rei'itetty, kuono ja huulet lävistetty, pari viimeistä kertaa on niska ja kaula saanut melkoiset ruhjeet. Tällä hetkellä Milalla on antibioottikuuri, koska kaulassa on sen verran mojova reikä, ettei se alkanut paranemaan pelkällä puhdistelulla. Kerran Lili on käynyt myös vieraan koiran päälle, saaden aikaan tikkausta vaativan vekin. Sillä kerralla se ei onnistunut ottamaan kunnolla kiinni, kuten se tekee Milalle, kaksi ihmistä saa tehdä melkoisen työn että sen hampaat sai irti toisen nahasta. Mila on melko provosoituva tyyppi itsekin, mutta Lilin voimankäyttö menee niin yli, ettei se ole hyväksyttävää enää.

Nämä rähinät nostivat pintaan kysymyksiä. Mitä ne tilanteet on, missä näin käy? Onko se kipeä jostain? Teenkö minä jotain väärin? Koska se tapahtuu uudelleen? Entä jos niille tulee rähinä kun olen yksin niiden kanssa kotona, enkä pysty erottamaan niitä? Joudunko seuraamaan sivusta, kun ne tappavat toisensa? Entä jos jonain kauniina päivänä Lili ahdistuu jonkun lapsen lähestymisestä niin paljon, että se käyttää tätä tapporavistustaktiikkaa puolustautuakseen tuolta pelottavalta ihmisen pennulta? Voidaanko me elää sellaisen pelon kanssa, että hetkenä minä hyvänsä voi olla helvetti irrallaan, eikä seurauksia uskalla ees ajatella... Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Asiaa vatvottiin monelta kantilta, emme voi elää siinä pelossa, että jotain voi sattua hetkenä minä hyvänsä. Analysoimme noita tilanteita eri ihmisten kanssa, koira-ihmisten, ei-koira-ihmisten, eläinlääkärin ja kasvattajien kanssa, lähes tuloksetta. Emme voi ottaa sitä riskiä, että jonain päivänä kohteena onkin joku muu kuin Mila, vieras koira, lapsi tai aikuinen. Toki osan tilanteista pystyy välttämään, mutta jos pelko on läsnä kotona, tavallisessa arjessa, onko se enää siedettävää? En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi sitä, että hyväsydämmisyyteni varjolla olisin antanut näiden mahdollisuuksien elää ja sen seurauksena jotain aivan kamalaa tapahtuisi. Terveysongelmia ei ole löytynyt, eikä mitkään "vippaskonstit" olisi taanneet turvallisempaa tulevaisuutta. Uuteen kotiin emme tahtoneet Liliä antaa, koska ongelmat eivät poistuisi sillä, että se vaihtaisi maisemaa, uudessakin kodissa olisi varmasti pelottavia tilanteita ja ihmisiä tai koiria, joilta Lilin olisi pitänyt itseään "suojella". En voi siirtää vastuuta kenellekään, kun tiedän millaista käytöstä Lilin taustalla on. Niin paljon kuin koiriani rakastankin, loppujenlopuksi koirien tehtävä on tuottaa omistajilleen iloa elämään, ei pelkoa, ahdistusta ja vaaratilanteita. Joten minun on aika hieman kylmettää sydäntäni ja ottaa se järki käteen.  

Kiitos Lili näistä kolmesta vuodesta, joina saimme toisiamme kasvattaa.

 Tämä oli elämäni raskain päätös.
 

"Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan.

Vaik' leipä loppuis, vesikin, yksi pysyy kuitenkin, minä sinua vaan.

 Ja kun joskus syliin mustan maan mä sua joudun kantamaan,

 niin minä sinua vaan."

-Suvi-