Rämpiväinen

Rämpiväinen on termi, joka tuntuu kuvaavan mua tällä hetkellä. Koko alkuvuosi lähti menemään ihan päin *piip*. Jos oikein muistelen, kun vuosi vaihtui, olin melko täynnä intoa. Olin onnistunut ilmoittamaan itseni pariin mielenkiintoiseen tottis-koulutuspäivään, oli asetettu rima ensimmäisten tokokokeiden suhteen, leikkautimme molemmat koirat, ajatellen että siitä ei voisi seurata muuta kuin parempaa huomista. Muillakin kuin koirarintamalla ajattelin että hommat alkaa sujumaan, jos vaikka töihin pääsisi takaisin, vaikka rakastankin olla kotona, 6 kuukautta riittäisi ehkä jo.

 

Mutta. Sitten tuli se iso mutta. Koirien sterilointileikkaukset tehtiin tammikuun alkupuolella, Mila ei alkanut paranemaan, tuli nestettä haavaan, kamala suolistotulehdus (antibiootteja), virtsatietulehdus (antibiootteja), sitten loppusuoralla leikkaushaava otti ja tulehtui (antibiootteja). Suunnitellun 10 päivän sijaan tuo toipuminen venyi niin että kolmen viikon jälkeen alkoi koira olla kohtuullisessa kunnossa. Noh, siinä sivussa mutkitteli tapaus-Lili. Milalla oli pariin otteeseen niska reijillä ja helmikuun puolessa välissä kaulaan tuli niin mojova vekki että taas syötiin antibiootteja, kun ei se alkanut paranemaan pelkällä puhdistelulla. Sitten tehtiin raskaat päätökset Lilin kohtalosta. On sitä ikävä, vaikka tiedän ettei meillä paljoa vaihtoehtoja ollut.

 

Jotenkin tähän yhden koiran taktiikkaan on nyt tottunut, vaikka tuntuu että koko elämän rutiini hieman romuttui kun jouduin rakkaan harrastuksen pudottamaan ohjelmista pois. Olen kyllä käynyt hallilla fiilistelemässä ja seuraamassa muiden treenejä maastossakin :) Ja onhan mulla seuran hallituksessa paikka ja hommia, jotka pitää mut kiinni noissa piireissä.

 

 

Mutta, koska vastoinkäymiset eivät voineet siihen helmikuun loppuun päättyä, onnistui Mila telomaan itsensä eräällä mökkireissulla pari viikkoa sitten. Sen häntä oli jollain mystisellä tavalla murtunut n. 15cm ennen hännänpäätä ja se jouduttiin katkaisemaan. Häntä amputoitiin siis noin puolestavälistä, koska ei tuollaiselle vammalle oikein muutakaan voi tehdä. Nyt on 2,5 viikkoa mennyt eikä haava ole oikein kokonaan parantunut. Mietin kaiket illat sängyssä nukkumaan alkaessa taas että mitä jos. Mitä jos en ole osannut hoitaa sitä oikein, olisiko se parantunut jos olisin tehnyt niin ja näin, vaikka olen pilkulleen noudattanut hoito-ohjeita. Mitä jos siihen tulee kuolio ja se joudutaan leikkaamaan uudelleen? Paraneekohan se ikinä...? Huoh. Oon niin täynnä tätä. Pienestä alun myskytuulesta en ollut oikeen millänsäkään, mutta nyt kun räntäsateessa seisominen on jatkunut sen 3 kuukautta, alkaa riittää.

 

 

Tämä ehkä hieman epäselvä sepostus sekavista pahanmielen aiheuttajista selittelee miksi myös täällä blogissa on ollut melko hiljaista. Vaikka kovin paljon tahtoisin pitää tätä yllä ja innostua asioista, mutta huoli ja stressi asioista painaa mieltä niin ettei tekstejä saa itsestään irti. Tämä tänne tilittäminen kyllä auttaa yleensä :) Nyt ulkona tuulee niin, ettei pipo pysy päässä ja räntää tulee vaakasuoraan, ei oikein houkuttele reippailemaan. Mutta, koska sohvanpohjalla voivottelu ei ainakaan fiilistä paranna, puran tuntoni tänne blogiin, otan tuon karvakaverin mukaan ja lähden sinne pihalle, tiedän että takasin tullessa on parempi meininki.

 

Kesän odottelu tuntuu ihan ikuisuuksien mittaiselle. Olen mielessäni järjestellyt ja purkanut näitä alkuvuoden piinoja ja tuntuu että pitäisi jotenkin kääntää sivua ja pistää piste tälle sadepilvelle pään päällä. Jos vaikkapa huhtikuu toisi jo tullessaan lempeämpiä tuulia.

 Tiedän, että kesällä olisi tiedossa mahtavia juttuja, joten pistän kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja yritän pysyä optimistisena. Kyllä se kesä sieltä tulee, eikä ihan kaikki voi mennä päin *piiiiip*.

Eihän?

 

Tyynempää viikon aloitusta sinne!

 

-Suvi-

 

 



Minä sinua vaan

Heräsin aamulla, pää oli jotenkin sumuinen, tuntui kuin ei olis nukkunut kuin puoli tuntia. Silmät oli turvoksissa, kuten tällä viikolla joka aamu, kun illalla uni on tullut kovin itkun sekaisena. Ensimmäiset kolme sekuntia kaikki on ihan hyvin, kunnes taas muistaa mikä on tilanne.

Kotonamme on koko viikon ollut ahdistava tunnelma.

Lähes kaikki on kuten ennenkin, uuneja on lämmitetty, tiskikonetta tyhjennetty, imuroitu ja pesty pyykkiä. Käyty ulkoilemassa. Kolattu pihaa.

 Koiria on kovasti tuntunut hämmentävän emännän itkuisuus,

 ne kulkevat perässä ja kun istun johonkin, nuolevat naaman läpikotaisin.

Syvä matalapaine tunnelmassa johtuu raskaasta päätöksestä jonka olemme joutuneet tekemään, Lilin on aika poistua laumastamme. Lili on ollut aivan valloittava koira, mainio harrastukaveri ja varsinainen kainalokoira. Lili herätti meidät yöllä, jos Milalla oli niin paha ripuli, ettei se kyennyt muuta kuin odottamaan takaovella että joku päästää ulos. Joka kerta kun tultiin kotiin, eteisestä kuului maailman huvittavin "kurrrrrrr"-kujerrus, kun Lili tervehti kotiin tullutta perhettään. Kun sen päästi ulos, se kirmasi joka kerta kuin ei olisi ennen saanut irti olla, kävi välillä tarkistamassa että lauma on tallessa ja taas juoksi korvat suorina. Illalla se meni omaan petiinsä nukkumaan, mutta kun ihmisten hengitys alkoi käydä nukkumistahtiin, se hiipi hiljaa sänkyyn ja heräsi aamulla tyytyväisenä meidän välistä koivet kohti kattoa ja kun jommankumman ihmisen silmät avautuivat, se pussaili naaman kuolaiseksi häntä heiluen. Treenikavereita se tervehti aina iloisesti ja töitä teki kentällä erittäin kiitettävällä intensiivisyydellä. Meidän oma juttu oli korvan "kirputus", Lili kupsutti mun korvanlehtiä etuhampaillaan aina kun sai tilaisuuden, se keksi sen jo pentuna jostain.
 

 

Kaikkea sitä ylitsepursuvaa energiaa ja rakkautta mitä tuo koira oli täynnä, varjosti koko sen elämän ajan arkuus ja kyvyttömyys hallita omia voimiaan ja aggressioitaan. Se pelkäsi lapsia ja joitain vieraita ihmisiä, se yritti puolustautua pelottavissa tilanteissa huutamalla ja monet meidän tutut ovatkin saaneet tuta Lilin haukut. Se ei koskaan purrut ihmisiä, mutta teki muuten kantansa selväksi. Jos kotona jokin kolahti, lunta tuli katolta tai hiiri rapsautti välikatossa, siitä seurasi aivan hysteerinen, paniikin sekainen huutaminen. Tai jos isäntä tuli yöllä sänkyyn, nukahdettuaan sohvalle Simpsoneita katsoessa, huudettiin taas, viimeaikoina yölliset huudot vaihtuivat hiljaiseen murinaan.  

 

Pahinta kaikesta, oli se mitä Mila sai osakseen tästä kaikesta. Narttukoirilla on monesti jos jonkinmoista välien selvittelyä ja se on täysin ymmärrettävää, mutta meillä nuo kahakat vietiin melko nextille levelille Lilin toimesta. Milalla on ollut korvat rei'itetty, kuono ja huulet lävistetty, pari viimeistä kertaa on niska ja kaula saanut melkoiset ruhjeet. Tällä hetkellä Milalla on antibioottikuuri, koska kaulassa on sen verran mojova reikä, ettei se alkanut paranemaan pelkällä puhdistelulla. Kerran Lili on käynyt myös vieraan koiran päälle, saaden aikaan tikkausta vaativan vekin. Sillä kerralla se ei onnistunut ottamaan kunnolla kiinni, kuten se tekee Milalle, kaksi ihmistä saa tehdä melkoisen työn että sen hampaat sai irti toisen nahasta. Mila on melko provosoituva tyyppi itsekin, mutta Lilin voimankäyttö menee niin yli, ettei se ole hyväksyttävää enää.

Nämä rähinät nostivat pintaan kysymyksiä. Mitä ne tilanteet on, missä näin käy? Onko se kipeä jostain? Teenkö minä jotain väärin? Koska se tapahtuu uudelleen? Entä jos niille tulee rähinä kun olen yksin niiden kanssa kotona, enkä pysty erottamaan niitä? Joudunko seuraamaan sivusta, kun ne tappavat toisensa? Entä jos jonain kauniina päivänä Lili ahdistuu jonkun lapsen lähestymisestä niin paljon, että se käyttää tätä tapporavistustaktiikkaa puolustautuakseen tuolta pelottavalta ihmisen pennulta? Voidaanko me elää sellaisen pelon kanssa, että hetkenä minä hyvänsä voi olla helvetti irrallaan, eikä seurauksia uskalla ees ajatella... Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Asiaa vatvottiin monelta kantilta, emme voi elää siinä pelossa, että jotain voi sattua hetkenä minä hyvänsä. Analysoimme noita tilanteita eri ihmisten kanssa, koira-ihmisten, ei-koira-ihmisten, eläinlääkärin ja kasvattajien kanssa, lähes tuloksetta. Emme voi ottaa sitä riskiä, että jonain päivänä kohteena onkin joku muu kuin Mila, vieras koira, lapsi tai aikuinen. Toki osan tilanteista pystyy välttämään, mutta jos pelko on läsnä kotona, tavallisessa arjessa, onko se enää siedettävää? En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi sitä, että hyväsydämmisyyteni varjolla olisin antanut näiden mahdollisuuksien elää ja sen seurauksena jotain aivan kamalaa tapahtuisi. Terveysongelmia ei ole löytynyt, eikä mitkään "vippaskonstit" olisi taanneet turvallisempaa tulevaisuutta. Uuteen kotiin emme tahtoneet Liliä antaa, koska ongelmat eivät poistuisi sillä, että se vaihtaisi maisemaa, uudessakin kodissa olisi varmasti pelottavia tilanteita ja ihmisiä tai koiria, joilta Lilin olisi pitänyt itseään "suojella". En voi siirtää vastuuta kenellekään, kun tiedän millaista käytöstä Lilin taustalla on. Niin paljon kuin koiriani rakastankin, loppujenlopuksi koirien tehtävä on tuottaa omistajilleen iloa elämään, ei pelkoa, ahdistusta ja vaaratilanteita. Joten minun on aika hieman kylmettää sydäntäni ja ottaa se järki käteen.  

Kiitos Lili näistä kolmesta vuodesta, joina saimme toisiamme kasvattaa.

 Tämä oli elämäni raskain päätös.
 

"Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan.

Vaik' leipä loppuis, vesikin, yksi pysyy kuitenkin, minä sinua vaan.

 Ja kun joskus syliin mustan maan mä sua joudun kantamaan,

 niin minä sinua vaan."

-Suvi-



Pönttöpäät

Meidän molemmat koirat steriloitiin torstaina. Asiasta oli päätetty jo syksyllä, mutta Lilin juoksut veivät asiaa tänne tammikuulle asti. Lili sai juoksujensa aikaan raivokohtauksia ja retuutti Milaa milloin mitenkin, ja Mila 7v. alkaa olla jo sen ikäinen, että haluttiin ennaltaehkäistä vanhuudenvaivoja tällä osa-alueella. Toivotaan että näihin asioihin tulisi apua tästä.

Nyt minulla on täällä kaksi koiraressua kaulurit (joita meillä pöntöiksi kutsutaan) päässä ja sohvat on laitettu käyttökieltoon, koska kaikenlainen hypähtely ja hyökkiminen on kielletty nyt ainakin muutaman päivän, jotta haavat ei ratkea. 

Ensimmäinen yö nukuttiin porukalla patjalla olkkarin lattialla, Lili nyyhkytteli vähän väliä pitkin yötä ja minä lohdutin ja kyynelehdin, kun ei sille raukalle voi edes selittää, että kaikki on hyvin parin päivän päästä. Ottaa mamille vähän koville kun toiset on niin reppanoita.

Tällä hetkellä pitäisi siis saada ne pysymään rauhallisina. Tämän aamupäivän aikana on ainakin ilmennyt se, ettei Lili osaa kävellä, vaan se kulkee juoksemalla ja kun on vähän hutera olo eikä se ole ikinä ennen ollut tuo pönttö päässä, niin liikkuminen koostuu epämääräisistä ryntäilyistä satunnaisiin suuntiin ja pysähtyminen tapahtuu törmäämällä johonkin, siihen jäädään töröttämään sitten, kunnes joku tulee ja ohjaa seuraavaan suuntaan... Hohhoijaa... Jospa tämä tästä. 

Täytyy itse yrittää pysyä rauhallisena ja keksiä tekemistä joka on mahdollista toteuttaa olohuoneen lattialla :D 

Normaalimpaa viikonloppua teille!

-Suvi-

Koiruuksia tuutin täydeltä

Viikonloppuna pidimme meidän "koiraporukan" syyskokouksen ja syyspäivän, käytiin syömässä, keilaamassa ja kokoustettiin. Suunniteltiin uusia koulutuksia, leirejä ja kokeiden pitämisiä. 

Onnistuin työntämään itseni taas sellaisiin hommiin, että vähän oikein etukäteen jännittää! Lupauduin järjestämään ensi kevääksi meidän paikkakunnalle BH-kokeen, eli koirien käyttäytymiskokeen. Meidän seurassa on useampia koirakoita joiden pitäisi tuo koe suorittaa, koska se vaaditaan ennen kuin voi osallistua palveluskoirien muihin koelajeihin. Nyt on siis mahtava tilaisuus heille päästä omalla paikkakunnalla suorittamaan tuo koe. 

Noh, mukavaltahan tuo kuullostaa, mutta ainut mihin en itse kiinnittänyt kauheasti huomiota oli se, ettei minulla ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä miten tuollainen koe järjestetään, lisäksi lupauduin treenaamaan yhden kaverini koiran tuohon kokeeseen ja osallistumaan sen koiran kanssa. Juu, ei muutaki tulta päin vain, ei se niin vaikeaa voi olla... Eihän? :D Aamulla vierähti useampi tunti palveluskoiraliiton nettisivuilla lukemassa kaikkia ohjeita ja sääntöjä, tutustumassa hakemuksiin jne.. Onneks mulla on asiantunteva tukiverkosto puhelinsoiton päässä!

Nämä kuvat on mun omista koiruuksista, joiden sielunelämä on vahvasti järkkynyt kun mami on ollut kaiket päivät kotona ja pitänyt treenata kaikenmaaliman hömpötyksiä joka päivä. Tänäänkin lenkin ja treenien jälkeen on möngitty tyynyjen sekaan sohvalle kuorsaamaan, on pikkukoirilla niin rankka elämä ;)

Oikeasti kyllä innolla odotan tulevia koirajuttuja, pääsen treenaamaan belgianpaimenkoiraa, joka on tyyliltään hyvin erilainen kun nuo omat koirat. Oman koiran kanssa on tammikuussa eka möllitoko-koe (eli epävirallinen tottelevaisuuskoe) 

Ja jospa sitä pääsis ensi vuoden puolella niihin virallisiinkin kokeisiin :) Ja sitten kun on yhdet kokeet järjestänyt ni seuraavalla kerralla tietää miten se toimii.

Märästä ja koleasta säästä huolimatta pirteää viikon alkua! 

-Suvi-

Kyläilyä

Rakastan sitä kun meillä käy vieraita! On mukava leipoa jotain syötävää ja kattaa kahvipöytä ja rupattaa vieraiden kanssa kaikessa rauhassa. 

Meillä ei tosin käy kovin paljon vieraita. Johtuisko siitä, että asutaan aika kaukana kaikesta ja kaikista. Lähimmät potentiaaliset kyläilijät asuu reilun 20 kilsan päässä ja suurin osa ystävistä n. 70 kilometrin päässä. Mutta kyllä täällä välillä joku käy! Eilen kävi ihan erityisen rakkaita vieraita! Nimittäin Minttua ja Hillaa-blogin Minttu sekä Hilla! Ja tietenkin Masu-mäyräkoira, joka teki itselleen pesän meidän olohuoneen torkkupeittokoriin :) 

Oli kyllä ihana päivä, näitä lisää! Nyt kunhan saan autoni takaisin (ollut 2 viikkoa isännällä lainassa) niin aion ottaa kyläpäiviä oma-aloitteisesti jos johonkin suuntaan. Kyläpaikkojen lista on kasvanut melkoiseksi viimeaikoina kun ei mukamas ole ehtinyt mihinkään! Mutta nyt aion tehdä korjausliikkeen... 

Siinä vielä meidän tyttöjen jokseenkin vakavailmeinen syyspotretti. Tänään on luvassa retkipäivä! Saa nähdä ehtiikö sillä reissulla ottamaan yhtään kuvaa, menemme tuossa lähellä sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle paistamaan makkaraa ja ihmettelemään majavien elinalueita. Pari koiraa ja yksi kymmenvuotias pojankloppi voi olla sen verran virkeää seuraa että jää kamerat taskuun siinä melskeessä :)

Ihanaa torstaita! 

-Suvi-

Aamujen aamua

Viisaammat on kertonu että asioiden ääneen sanominen auttaa.  

Jep, niin tekee.  Tai tässä tapauksessa tarkemmin kirjoittaminen. 

 Ei nimittäin sen parin päivän takaisen avautumispostauksen (tässä linkki )

jälkeen oo ketuttanu yhtään niin paljon :)

Toivon ettei tuo ajatus toimi toisinkin päin,

 sillä nyt ajattelin sen kitisemisen vastapainoksi 

vähän fiilistellä tätä aamua.

Heräsin aamulla viiden jälkeen,  

kun miehelläni oli pakottava tarve saada aamukahvi seuraa.

 Hänen lähdettyä töihin katoin nauhalta viime viikkoisen vain elämää, 

olen ikäni ollut suuren suuri Apulanta fani

ja Toni Virtasen päivä lämmitti mieltäni paljon! 

Sen jälkeen lähdimme tyttökoirien kanssa lenkille 

(raparalliksikin sitä voi kutsua kuten kuvista huomaa! ) 

ja sen päälle herkullista aamiaista.

 Rahkaa, pellavarouhetta, jäisiä mustikoita, vattuja ja omppulohkoja, sekä pieni loraus hunajaa , nami! :) Tuollainen blenderi on kyllä eri kätevä vempain. 

 Helppoja aamu- ilta- väli- ja kaikenmaaliman paloja tulee tehtyä, 

 kaikkea kaapista löytyvää vaan sinne ja surrrr sekasin ja ääntä kohti.

Seuraavaksi täytyisi jotenkin organisoida loppu päivää,

 pitäisi sitä ja tätä,  siivoilla paikkoja, tehdä koirille treenisuunnitelmia..

Testaan muuten nyt ensi kertaa bloggerin mobiilisovellusta, enkä oikein tiedä miten noille kuville käy ku niitä lisää tänne puhelimella, mutta sitten sain ihan jäätävän ahaa-elämyksen (jonka kaikki muut bloggerin käyttäjät on tajunnu varmaan aikaa sitten..) 

Kun tekee puhelimella ton luonnoksen postauksesta ja länttää kuvat siihen,

 ni sit voi koneella käydä asettelemassa vaan ne tekstit ja kuvat kohilleen,

 eikä tarvi erikseen koneelle siirrellä ensin kuvia ja ettiä piuhoja ja blaa blaa. 

Hah! Tunnen itteni taas niin viisaaks ku "keksin" tämmösiä :D 

Hyväntuulista loppuviikkoa!

-Suvi-

Mila Toimi Marjatta 6v!

Toisen koirani syntymäpäivä on 6.1. 

Tämän johdosta haluaisin esitellä teille Milan, 

viralliselta ristimänimeltään Rocbee Maryanna, 

mutta meille Mila, Mimaski, Mila Toimi Marjatta.

Vanhempani eivät koskaan suostuneet hankkimaan meille koiraa kun olin lapsi 

(hevosen tosin hommasivat, ja sehän onkin vallan helppo lemmikki se!). 

Sanoivat että sitten kun minulla on oma koti, niin voin ottaa niin monta koiraa kuin haluan. 

Taisin asua vuoden poissa kotoa, niin luokseni muutti Mila, walesinspringerspanieli narttu (rodun esittelyä). Ensimmäinen koirani, unelmieni täyttymys. 

Mila oli nuorempana riiviö. Siinä asui kaikki maailman energia, se oli hellyyttävä ja raivostuttava. Keksi milloin mitäkin kolttosia.. 

Mutta tuo tullessaan n. 3 kilon rääpäle vei sydämmeni niin, että päätin taistella kaikki taistelut sen kanssa ja lopussa todella taitaa kiitos seisoa. 

Ennen kaksi vuotiaana todettua atopiaa harrastimme näyttelyitä ja pärjättiinkin hieman. 

Atopia vei ihon huonoon kuntoon kerta toisensa jälkeen, 

eikä sairaudesta johtuen jalostukseen käyttö tule kuuloonkaan, 

sillä sairaus on periytyvä. 

Tästä syystä näyttelyt jäivät ja ollaan keskitytty 

sen jälkeen rennompiin harrastuksiin. 

Jyväskylän kansainvälinen näyttely 2009

Helsinki, Voittaja 2009

Nykyisin harrastamme tokoa (tottelevaisuus koulutusta) ja Milasta on kasvanut fiksusti käyttäytyvä ja hieno koira. 

Hyvää syntymäpäivää Mila!