Minä sinua vaan

Heräsin aamulla, pää oli jotenkin sumuinen, tuntui kuin ei olis nukkunut kuin puoli tuntia. Silmät oli turvoksissa, kuten tällä viikolla joka aamu, kun illalla uni on tullut kovin itkun sekaisena. Ensimmäiset kolme sekuntia kaikki on ihan hyvin, kunnes taas muistaa mikä on tilanne.

Kotonamme on koko viikon ollut ahdistava tunnelma.

Lähes kaikki on kuten ennenkin, uuneja on lämmitetty, tiskikonetta tyhjennetty, imuroitu ja pesty pyykkiä. Käyty ulkoilemassa. Kolattu pihaa.

 Koiria on kovasti tuntunut hämmentävän emännän itkuisuus,

 ne kulkevat perässä ja kun istun johonkin, nuolevat naaman läpikotaisin.

Syvä matalapaine tunnelmassa johtuu raskaasta päätöksestä jonka olemme joutuneet tekemään, Lilin on aika poistua laumastamme. Lili on ollut aivan valloittava koira, mainio harrastukaveri ja varsinainen kainalokoira. Lili herätti meidät yöllä, jos Milalla oli niin paha ripuli, ettei se kyennyt muuta kuin odottamaan takaovella että joku päästää ulos. Joka kerta kun tultiin kotiin, eteisestä kuului maailman huvittavin "kurrrrrrr"-kujerrus, kun Lili tervehti kotiin tullutta perhettään. Kun sen päästi ulos, se kirmasi joka kerta kuin ei olisi ennen saanut irti olla, kävi välillä tarkistamassa että lauma on tallessa ja taas juoksi korvat suorina. Illalla se meni omaan petiinsä nukkumaan, mutta kun ihmisten hengitys alkoi käydä nukkumistahtiin, se hiipi hiljaa sänkyyn ja heräsi aamulla tyytyväisenä meidän välistä koivet kohti kattoa ja kun jommankumman ihmisen silmät avautuivat, se pussaili naaman kuolaiseksi häntä heiluen. Treenikavereita se tervehti aina iloisesti ja töitä teki kentällä erittäin kiitettävällä intensiivisyydellä. Meidän oma juttu oli korvan "kirputus", Lili kupsutti mun korvanlehtiä etuhampaillaan aina kun sai tilaisuuden, se keksi sen jo pentuna jostain.
 

 

Kaikkea sitä ylitsepursuvaa energiaa ja rakkautta mitä tuo koira oli täynnä, varjosti koko sen elämän ajan arkuus ja kyvyttömyys hallita omia voimiaan ja aggressioitaan. Se pelkäsi lapsia ja joitain vieraita ihmisiä, se yritti puolustautua pelottavissa tilanteissa huutamalla ja monet meidän tutut ovatkin saaneet tuta Lilin haukut. Se ei koskaan purrut ihmisiä, mutta teki muuten kantansa selväksi. Jos kotona jokin kolahti, lunta tuli katolta tai hiiri rapsautti välikatossa, siitä seurasi aivan hysteerinen, paniikin sekainen huutaminen. Tai jos isäntä tuli yöllä sänkyyn, nukahdettuaan sohvalle Simpsoneita katsoessa, huudettiin taas, viimeaikoina yölliset huudot vaihtuivat hiljaiseen murinaan.  

 

Pahinta kaikesta, oli se mitä Mila sai osakseen tästä kaikesta. Narttukoirilla on monesti jos jonkinmoista välien selvittelyä ja se on täysin ymmärrettävää, mutta meillä nuo kahakat vietiin melko nextille levelille Lilin toimesta. Milalla on ollut korvat rei'itetty, kuono ja huulet lävistetty, pari viimeistä kertaa on niska ja kaula saanut melkoiset ruhjeet. Tällä hetkellä Milalla on antibioottikuuri, koska kaulassa on sen verran mojova reikä, ettei se alkanut paranemaan pelkällä puhdistelulla. Kerran Lili on käynyt myös vieraan koiran päälle, saaden aikaan tikkausta vaativan vekin. Sillä kerralla se ei onnistunut ottamaan kunnolla kiinni, kuten se tekee Milalle, kaksi ihmistä saa tehdä melkoisen työn että sen hampaat sai irti toisen nahasta. Mila on melko provosoituva tyyppi itsekin, mutta Lilin voimankäyttö menee niin yli, ettei se ole hyväksyttävää enää.

Nämä rähinät nostivat pintaan kysymyksiä. Mitä ne tilanteet on, missä näin käy? Onko se kipeä jostain? Teenkö minä jotain väärin? Koska se tapahtuu uudelleen? Entä jos niille tulee rähinä kun olen yksin niiden kanssa kotona, enkä pysty erottamaan niitä? Joudunko seuraamaan sivusta, kun ne tappavat toisensa? Entä jos jonain kauniina päivänä Lili ahdistuu jonkun lapsen lähestymisestä niin paljon, että se käyttää tätä tapporavistustaktiikkaa puolustautuakseen tuolta pelottavalta ihmisen pennulta? Voidaanko me elää sellaisen pelon kanssa, että hetkenä minä hyvänsä voi olla helvetti irrallaan, eikä seurauksia uskalla ees ajatella... Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Asiaa vatvottiin monelta kantilta, emme voi elää siinä pelossa, että jotain voi sattua hetkenä minä hyvänsä. Analysoimme noita tilanteita eri ihmisten kanssa, koira-ihmisten, ei-koira-ihmisten, eläinlääkärin ja kasvattajien kanssa, lähes tuloksetta. Emme voi ottaa sitä riskiä, että jonain päivänä kohteena onkin joku muu kuin Mila, vieras koira, lapsi tai aikuinen. Toki osan tilanteista pystyy välttämään, mutta jos pelko on läsnä kotona, tavallisessa arjessa, onko se enää siedettävää? En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi sitä, että hyväsydämmisyyteni varjolla olisin antanut näiden mahdollisuuksien elää ja sen seurauksena jotain aivan kamalaa tapahtuisi. Terveysongelmia ei ole löytynyt, eikä mitkään "vippaskonstit" olisi taanneet turvallisempaa tulevaisuutta. Uuteen kotiin emme tahtoneet Liliä antaa, koska ongelmat eivät poistuisi sillä, että se vaihtaisi maisemaa, uudessakin kodissa olisi varmasti pelottavia tilanteita ja ihmisiä tai koiria, joilta Lilin olisi pitänyt itseään "suojella". En voi siirtää vastuuta kenellekään, kun tiedän millaista käytöstä Lilin taustalla on. Niin paljon kuin koiriani rakastankin, loppujenlopuksi koirien tehtävä on tuottaa omistajilleen iloa elämään, ei pelkoa, ahdistusta ja vaaratilanteita. Joten minun on aika hieman kylmettää sydäntäni ja ottaa se järki käteen.  

Kiitos Lili näistä kolmesta vuodesta, joina saimme toisiamme kasvattaa.

 Tämä oli elämäni raskain päätös.
 

"Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan, niin minä sinua vaan.

Vaik' leipä loppuis, vesikin, yksi pysyy kuitenkin, minä sinua vaan.

 Ja kun joskus syliin mustan maan mä sua joudun kantamaan,

 niin minä sinua vaan."

-Suvi-



Pönttöpäät

Meidän molemmat koirat steriloitiin torstaina. Asiasta oli päätetty jo syksyllä, mutta Lilin juoksut veivät asiaa tänne tammikuulle asti. Lili sai juoksujensa aikaan raivokohtauksia ja retuutti Milaa milloin mitenkin, ja Mila 7v. alkaa olla jo sen ikäinen, että haluttiin ennaltaehkäistä vanhuudenvaivoja tällä osa-alueella. Toivotaan että näihin asioihin tulisi apua tästä.

Nyt minulla on täällä kaksi koiraressua kaulurit (joita meillä pöntöiksi kutsutaan) päässä ja sohvat on laitettu käyttökieltoon, koska kaikenlainen hypähtely ja hyökkiminen on kielletty nyt ainakin muutaman päivän, jotta haavat ei ratkea. 

Ensimmäinen yö nukuttiin porukalla patjalla olkkarin lattialla, Lili nyyhkytteli vähän väliä pitkin yötä ja minä lohdutin ja kyynelehdin, kun ei sille raukalle voi edes selittää, että kaikki on hyvin parin päivän päästä. Ottaa mamille vähän koville kun toiset on niin reppanoita.

Tällä hetkellä pitäisi siis saada ne pysymään rauhallisina. Tämän aamupäivän aikana on ainakin ilmennyt se, ettei Lili osaa kävellä, vaan se kulkee juoksemalla ja kun on vähän hutera olo eikä se ole ikinä ennen ollut tuo pönttö päässä, niin liikkuminen koostuu epämääräisistä ryntäilyistä satunnaisiin suuntiin ja pysähtyminen tapahtuu törmäämällä johonkin, siihen jäädään töröttämään sitten, kunnes joku tulee ja ohjaa seuraavaan suuntaan... Hohhoijaa... Jospa tämä tästä. 

Täytyy itse yrittää pysyä rauhallisena ja keksiä tekemistä joka on mahdollista toteuttaa olohuoneen lattialla :D 

Normaalimpaa viikonloppua teille!

-Suvi-

Koiruuksia tuutin täydeltä

Viikonloppuna pidimme meidän "koiraporukan" syyskokouksen ja syyspäivän, käytiin syömässä, keilaamassa ja kokoustettiin. Suunniteltiin uusia koulutuksia, leirejä ja kokeiden pitämisiä. 

Onnistuin työntämään itseni taas sellaisiin hommiin, että vähän oikein etukäteen jännittää! Lupauduin järjestämään ensi kevääksi meidän paikkakunnalle BH-kokeen, eli koirien käyttäytymiskokeen. Meidän seurassa on useampia koirakoita joiden pitäisi tuo koe suorittaa, koska se vaaditaan ennen kuin voi osallistua palveluskoirien muihin koelajeihin. Nyt on siis mahtava tilaisuus heille päästä omalla paikkakunnalla suorittamaan tuo koe. 

Noh, mukavaltahan tuo kuullostaa, mutta ainut mihin en itse kiinnittänyt kauheasti huomiota oli se, ettei minulla ole oikeastaan minkäänlaista käsitystä siitä miten tuollainen koe järjestetään, lisäksi lupauduin treenaamaan yhden kaverini koiran tuohon kokeeseen ja osallistumaan sen koiran kanssa. Juu, ei muutaki tulta päin vain, ei se niin vaikeaa voi olla... Eihän? :D Aamulla vierähti useampi tunti palveluskoiraliiton nettisivuilla lukemassa kaikkia ohjeita ja sääntöjä, tutustumassa hakemuksiin jne.. Onneks mulla on asiantunteva tukiverkosto puhelinsoiton päässä!

Nämä kuvat on mun omista koiruuksista, joiden sielunelämä on vahvasti järkkynyt kun mami on ollut kaiket päivät kotona ja pitänyt treenata kaikenmaaliman hömpötyksiä joka päivä. Tänäänkin lenkin ja treenien jälkeen on möngitty tyynyjen sekaan sohvalle kuorsaamaan, on pikkukoirilla niin rankka elämä ;)

Oikeasti kyllä innolla odotan tulevia koirajuttuja, pääsen treenaamaan belgianpaimenkoiraa, joka on tyyliltään hyvin erilainen kun nuo omat koirat. Oman koiran kanssa on tammikuussa eka möllitoko-koe (eli epävirallinen tottelevaisuuskoe) 

Ja jospa sitä pääsis ensi vuoden puolella niihin virallisiinkin kokeisiin :) Ja sitten kun on yhdet kokeet järjestänyt ni seuraavalla kerralla tietää miten se toimii.

Märästä ja koleasta säästä huolimatta pirteää viikon alkua! 

-Suvi-

Kyläilyä

Rakastan sitä kun meillä käy vieraita! On mukava leipoa jotain syötävää ja kattaa kahvipöytä ja rupattaa vieraiden kanssa kaikessa rauhassa. 

Meillä ei tosin käy kovin paljon vieraita. Johtuisko siitä, että asutaan aika kaukana kaikesta ja kaikista. Lähimmät potentiaaliset kyläilijät asuu reilun 20 kilsan päässä ja suurin osa ystävistä n. 70 kilometrin päässä. Mutta kyllä täällä välillä joku käy! Eilen kävi ihan erityisen rakkaita vieraita! Nimittäin Minttua ja Hillaa-blogin Minttu sekä Hilla! Ja tietenkin Masu-mäyräkoira, joka teki itselleen pesän meidän olohuoneen torkkupeittokoriin :) 

Oli kyllä ihana päivä, näitä lisää! Nyt kunhan saan autoni takaisin (ollut 2 viikkoa isännällä lainassa) niin aion ottaa kyläpäiviä oma-aloitteisesti jos johonkin suuntaan. Kyläpaikkojen lista on kasvanut melkoiseksi viimeaikoina kun ei mukamas ole ehtinyt mihinkään! Mutta nyt aion tehdä korjausliikkeen... 

Siinä vielä meidän tyttöjen jokseenkin vakavailmeinen syyspotretti. Tänään on luvassa retkipäivä! Saa nähdä ehtiikö sillä reissulla ottamaan yhtään kuvaa, menemme tuossa lähellä sijaitsevalle luonnonsuojelualueelle paistamaan makkaraa ja ihmettelemään majavien elinalueita. Pari koiraa ja yksi kymmenvuotias pojankloppi voi olla sen verran virkeää seuraa että jää kamerat taskuun siinä melskeessä :)

Ihanaa torstaita! 

-Suvi-

Aamujen aamua

Viisaammat on kertonu että asioiden ääneen sanominen auttaa.  

Jep, niin tekee.  Tai tässä tapauksessa tarkemmin kirjoittaminen. 

 Ei nimittäin sen parin päivän takaisen avautumispostauksen (tässä linkki )

jälkeen oo ketuttanu yhtään niin paljon :)

Toivon ettei tuo ajatus toimi toisinkin päin,

 sillä nyt ajattelin sen kitisemisen vastapainoksi 

vähän fiilistellä tätä aamua.

Heräsin aamulla viiden jälkeen,  

kun miehelläni oli pakottava tarve saada aamukahvi seuraa.

 Hänen lähdettyä töihin katoin nauhalta viime viikkoisen vain elämää, 

olen ikäni ollut suuren suuri Apulanta fani

ja Toni Virtasen päivä lämmitti mieltäni paljon! 

Sen jälkeen lähdimme tyttökoirien kanssa lenkille 

(raparalliksikin sitä voi kutsua kuten kuvista huomaa! ) 

ja sen päälle herkullista aamiaista.

 Rahkaa, pellavarouhetta, jäisiä mustikoita, vattuja ja omppulohkoja, sekä pieni loraus hunajaa , nami! :) Tuollainen blenderi on kyllä eri kätevä vempain. 

 Helppoja aamu- ilta- väli- ja kaikenmaaliman paloja tulee tehtyä, 

 kaikkea kaapista löytyvää vaan sinne ja surrrr sekasin ja ääntä kohti.

Seuraavaksi täytyisi jotenkin organisoida loppu päivää,

 pitäisi sitä ja tätä,  siivoilla paikkoja, tehdä koirille treenisuunnitelmia..

Testaan muuten nyt ensi kertaa bloggerin mobiilisovellusta, enkä oikein tiedä miten noille kuville käy ku niitä lisää tänne puhelimella, mutta sitten sain ihan jäätävän ahaa-elämyksen (jonka kaikki muut bloggerin käyttäjät on tajunnu varmaan aikaa sitten..) 

Kun tekee puhelimella ton luonnoksen postauksesta ja länttää kuvat siihen,

 ni sit voi koneella käydä asettelemassa vaan ne tekstit ja kuvat kohilleen,

 eikä tarvi erikseen koneelle siirrellä ensin kuvia ja ettiä piuhoja ja blaa blaa. 

Hah! Tunnen itteni taas niin viisaaks ku "keksin" tämmösiä :D 

Hyväntuulista loppuviikkoa!

-Suvi-

Gordoninsetteri

Viime sunnuntai oli koira-asioiden täyteinen päivä, aamulla ulkoilin rakkaan ystävän ja hänen koiriensa kanssa, iltapäivä meni paikallisen koiraharrastusporukan vuosikokouksessa, se poiki minulle paikan yhdistyksen johtokunnassa, joka kokoontui heti perään. Päästään tällekkin vuodelle järkkäämään kaikenmoista ohjelmaa koirille ja koiraihmisille :) Ja koska tammikuussa esittelin vanhemman koirani Milan (spanielipostaus klik!) ajattelin tehdä saman myös meidän juniorista, Lilistä, meidän Lili Vieno Birgitasta.

Gordoninsetterit ovat seisovia lintukoiria. Rodun esittelyä löytyy TÄSTÄ. Näiden koirien elämäntehtävä on siis metsästää lintuja ja sen kyllä huomaa meidänkin neidistä. Osa suomalaisista kasvattajista myy pentuja vain metsästäville ihmisille, joka toisaalta on myös minun mielestäni ihan järkevääkin, koska vahvasti riistaviettinen koira saattaa tuottaa hankaluuksia tilanteessa jos toisessakin. Vaikka meillä ei metsästetä, on meillä silti kaksi metsästyskoiraa, tosin olen pyrkinyt pitämään huolen siitä että metsästyskoiran energia saadaan kanavoitua johonkin järkevään toimintaan, vaikka se ei aina metsätykseen liity.

Lili oli minulle tullessaan puoli vuotias, laiha ja arka setterivauva. Se pelkäsi kaikkea, ei ollut ikänään ollut autossa, hihnassa, saati sitten muutenkaan ihmisten ilmoilla tai tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Minä asuin silloin aivan Jyväskylän keskustan tuntumassa, kerrostaloyksiössä ja vietin elämää, jossa lähes päivittäin oltiin tekemisissä eri ihmisten ja koirien kanssa. Mahtoi olla melkoinen kulttuurishokki tuolle pallerolle. 

Ensimmäinen puoli vuotta meni varmaan siihen, että opeteltiin olemaan hihnassa ilman että edettiin juoksemalla taluttajan ympäri niin kauan kun hihnaa riitti. Opeteltiin olemaan autossa itkemättä, tehtiin havaintoja siitä että meillä ei tarvitse juoda vesikuppia aina tyhjäksi kun siihen laitetaan vettä, sitä tulee aina lisää, ruuan saa kaksi kertaa päivässä ja sen voi syödä rauhassa, kukaan ei sitä sinulta vie pois. 

Typykkä kotiutui kyllä melko hyvin, tulivat alusta asti juttuun Milan kanssa, joka tuolloin oli 4-vuotias. Pikkuhiljaa alkoi käytöstapojakin tulla esille ja Lili hoksasi, että ihmisen kanssa voi ja kannattaa tehdä yhteistyötä, eikä vain hösöttää oman vaistonsa varassa joka tilanteessa. 

Vielä Jyväskylässä asuessamme ehdimme muutamia kertoja käydä agilityssä, joka osoittautui ihan ykköslajiksi, sekä koiralle että omistajalle. Maalle muutettuamme kuitenkin lonkkakuvat kertoivat karua tarinaa periytyvästä lonkkanivelen kehityshäiriöstä (lonkkanivel dysplasia) tuloksella D/D eli kohtalainen nivelen kehityshäiriö. Agilitystä tuli meille epäsäännöllistä iloittelua ja tavoitteellisempi harrastelu vaihtui tokoon, eli tottelevaisuuskoulutukseen. Keväämmällä alkaa myös haku, eli ihmisten ja esineiden hakua maastosta. Odotan innolla :)

Kotona Lili on hellyyden kipeä sylikoira, vaikka fyysinen koko ei tätä puolla (60cm x 25kg).

Se hössöttää ja vöyhöttää, on mielellään "apuna" kaikissa kodin töissä, ja heittää helposti parinkin tunnin lenkin laukkaamalla ja sinkoilemalla edes takasi. Olis hauska joskus virittää siihen joku matkamittari :D 

Lili on setterimäiseen tapaan iloinen, rakastava ja vilkas, vieraita kohtaan hieman hitaasti lämpenevä ja ujosteleva. Juuri hyvä, rakas karvakasa. Pienestä ujosta luuviulusta on kahdessa vuodessa kasvanut yritteliäs toko-koira, ja aion tulevaisuudessakin panostaa yhteiseen harrastustoimintaan.

-Suvi-